Oma ylioppilaskunta-aikani ajoittuu 80-luvun alkupuolelle. Tuolloin TYYssä elettiin aikaa, jolloin kiihkeimmät politisoitumisen vuodet olivat ohi ja poliittiset värit eivät olleet enää yhtä vahvasti esillä. TYYn hallitukseen tulikin poliittisten opiskelijajärjestöaktiivien lisäksi edustajia ainejärjestöistä, kuten allekirjoittanut. Asialistalla ja toiminnoissa pysyi kyllä edelleen idealismi ja maailmanparannus: rauhanmarsseilla vastustettiin euro-ohjuksia ja USA:ta, kehitysyhteistyölaiva Estelleä tuettiin, otettiin kantaa energiakysymyksiin eikä unohdettu sivistysyliopiston puolustamista.
Toki tehtiin ylioppilaskunnan perustyötä eli opiskelijoiden edunvalvontaa ja hyvinvointia. Omalla työllämme perusteltiin ylioppilaskunnan tarpeellisuutta, puolustettiin pakkojäsenyyttä, laadittiin kannanottoja yliopistolle ja kaupungille, tehtiin budjetteja miettien muun muassa mistä löytyvät rahat Rock-klubin pyörittämiseen tai Tylkkäriin ja niin edelleen. Tästä ”perustyöstä” ja myös maailmanparantamisesta kertyi meille osaamista niin työurille kuin myös yhteiskunnalliseen osallistumiseen.
Oma työurani on painottunut koulutus- ja uraohjaukseen, lisänä pieniä lisämausteita opettamista ja sosiaalityötä. Ohjattavina ovat olleet korkeakoulutusta tavoittelevat, mutta myös korkeakoulutetut maisterit ja tohtorit. Vuosien myötä ohjattavien kirjo on laajentunut - nykyään ohjattavista osa on tutkintonsa suorittanut muualla kuin Suomessa. Eri ikä, eri tutkinto, eri työkokemus, eri yhteiskunta, eri uratavoitteet - yhteistä kaikissa ohjaustapaamisissa on pohtia mahdollisuuksia, tunnistaa omaa osaamista ja löytää oma polku kohti sitä tavoitetta, jonka kiinnostus ja resurssit mahdollistavat.
Mietinnässä on myös, mitä työelämässä pitää osata, miten sen osaa sanoittaa työnhaussa ja miten parannan työelämässä tarvittavia taitoja, jotta omaa alaa ja kiinnostusta vastaava työpaikka löytyisi tai ura etenisi. Kun mietin ohjattavien kanssa vaikkapa verkostoja (joiden kautta usein se työpaikka löytyy), sosiaalisia taitoja, viestintää, itsensä johtamista, projektiosaamista, kokonaisuuksien hahmottamista, oleellisten asioiden oivaltamista ja ymmärtämistä, omien mielipiteiden ja näkemysten arvostamista ja puolustamista tai muuta sellaista, niin tämähän on juuri sitä, mitä ylioppilaskuntatyö (ja myös ainejärjestötyö) oli 80-luvulla ja tätä epäilemättä sitä se on edelleen. Mikä onkaan parempaa valmistautumista työelämään kuin heittäytyä mukaan yhteisiä asioita hoitamaan ja olla mukana moninaisessa ja monitaustaisessa yhteisössä. Vaikka aina ei oltu asioista samaa mieltä, niin kompromissien tai äänestysten kautta asioissa edettiin. Ja toimintaa tai työtapaa lopulta kuvaa vanha (ehkä vähän kulunutkin) sanonta ”vaikka asiat riitelevät, eivät ihmiset”.
Oli hieno pohtia oman työuran alkuvaihetta. Hallituksen puheenjohtajuus, lyhyt pesti pääsihteerinä, erilaisissa toimikunnissa toimiminen, ison organisaation hyvin moninaiset toiminnot. Tämä oli nuorelle opiskelijalle iso oppimisen paikka ja mahdollisuus. Suosittelen rohkeasti mukaan ja avoimin mielin. Vaikuttaminen on tärkeää, se opettaa ja sillä on vaikutusta!
Seppo Piiparinen
Ainejärjestön ja TYY:n toiminnassa 80-luvun alkuvuosina. Nykyään töissä Turun yliopistossa - työpöydällä avointa yliopisto-opetusta, jatkuvaa oppimista ja maahanmuuttajien ohjausta.