Kirjoitus on osallistunut TYYn "Unohtumaton fuksimuisto" kirjoituskilpailuun. Teksti on julkaistu Tylkkärin numerossa 04/2023.
Puiden latvat siivilöivät kultaisia auringonsäteitä sinä elokuisena maanantaiaamuna, jona kävelin kohti fuksivuottani Turun kauppakorkeakoulussa. Ilma oli lämmin, mutta palelin siitä huolimatta. En tiennyt mitä odottaa, enkä oikeastaan jaksanutkaan odottaa mitään. Muistin lapsuuteni ensimmäiset koulupäivät ja jännityksen, joka oli nyt tipotiessään. Tyttö, joka ennen oli kohdannut syksyn täynnä haaveita ja penaali täynnä teroitettuja kyniä, oli hukkunut jonnekin talven lumihankiin ja sulanut pois kevättuulen puhaltaessa maahan lämpimämpää ilmaa.
Viime aikoina elämäni oli pyörinyt lähinnä päivystysreissujen, sydänmonitorien ja lääkärikäyntien ympärillä. Sulkeuduin yhä syvemmälle maailmaan, josta syömishäiriö oli vienyt värit. Väsynyt sydämeni löi enää vain vaivoin ja pumppasi uupuneena verta kohti vapisevia raajojani. Minut erotti maailmasta sumuinen verho, jonka takana viikot kietoutuivat hahmottomaksi harmaaksi massaksi. Olin aave, vieras kehossa, joka ei kuulunut enää minulle. En uskonut siihen, että mikään lopulta muuttuisi, enkä ikimaailmassa olisi osannut aavistaa, että jo puolen vuoden päästä kaikki voisi olla toisin.
Tuolloin olin mielessäni vakuuttunut siitä, että en kaivannut elämääni uusia ystäviä. Päivien vieriessä ohi pikakelauksella keskittymiseni tai aikani eivät tuntuneet riittävän vanhoihinkaan. Ihmissuhteet tuntuivat tyhjänpäiväisiltä – olinhan jo käytännössä vakiintuneessa parisuhteessa sairauteni kanssa. Se oli elämänkumppanini, vaikka yhteiselomme tuntuikin koostuvan pitkälti toinen toistaan seuraavista vastoinkäymisistä.
Sattuma kuitenkin johdatti minut kohti ihmisiä, joista en olisi vielä hetki sitten osannut edes haaveilla: löysin jo ensimmäisenä päivänä parhaat ystäväni, jotka värittivät maailmani uudestaan päättäväinen siveltimenveto kerrallaan. He tarttuivat käteeni, jota en uskaltanut ojentaa, ja pitivät siitä kiinni silloinkin, kun riuhdoin itseäni irti kaikin voimin. He tekivät muistoista kaloreita tärkeämpiä. Heidän takiaan – ja heidän kanssaan – halusin elää silloinkin, kun olisin itse ollut valmis luovuttamaan.
Haparoiden aloin etsiä tietä kohti vapautta, ja vähitellen sairaalat ja verikokeet muuttuivat opiskelijatapahtumiin ja suunniteltua myöhäisemmiksi venyviin illanistujaisiin. Opettelin suunnistamaan maastossa, jonka polkuihin en voinut enää luottaa. Raotin varovaisesti verhoa ja kurkistin toisella puolella kärsimättömänä odottavaan maailmaan, johon vain hetkeä myöhemmin uskaltautuisin asettumaan itsekin.
Sanoisin siis vuodentakaiselle itselleni – niin pölyttyneen kliseiseltä kuin se kuulostaakin – että maailmalla on lopulta aina jokin suunnitelma. Ihmiset todella osuvat toisinaan oikeaan paikkaan juuri oikeana hetkenä. Sinullekin on siis varattuna elämä, jonka tarkoitus on jotakin paljon hengissä pysyttelemistä, selviytymistä, suurempaa. Usko aina siihen, vaikka mielesi kuiskisikin sinulle aivan päinvastaista viestiä, sillä et lopulta koskaan tiedä, milloin uusi alku koputtaa ovellesi ja tarjoutuu lakaisemaan eilisen pölyt lattialtasi.
Vuotta aikaisemmin kirjoitin puhelimeni muistiinpanoihin kevään olevan vihlovan kylmä. Näin taivaalla julmana myhäilevän auringon, joka loistossaan katseli jäätyvää maailmaa. Tänä vuonna kirjoitin lämpimästä tuulenvireestä ja ensimmäisistä kevätvaloisista illoista, jotka vietimme jokilaivojen valojen heijastuessa vedenpintaan. Sain fuksivuodeltani lahjaksi elämän, jota en tiennyt kaipaavani.
Saara Vainio