Moni muistaa Kataisen ja Sipilän hallitusten massiiviset koulutusleikkaukset ja Marinin “koittakaa vaan jaksaa” -tason tsemppaukset keskellä koronakriisiä. Tällä kertaa meidät tuo tänne Orpon ja Purran päätökset, jotka asettavat vaaraan suomalaisen koulutusjärjestelmän ja opiskelijoiden hyvinvoinnin viimeisetkin rippeet.
Hallituksen uusimpana ideana on siirtää opiskelijat takaisin opintotuen asumislisälle, mikä tarkoittaisi jopa 150 euron pudotusta opiskelijan kuukausibudjettiin. Kun tähän ynnätään jo tehdyt opintotuen indeksijäädytykset ja muut suojaosien poistot, on opiskelijalla tulevaisuudessa käytössään jopa 2500 euroa vähemmän rahaa vuodessa. Lainaa saa – eli on pakko – ottaa nyt entistäkin enemmän, ja euriborin ollessa yhä katossa, saamme pian maksaa velkamme korkoja pitkälle eläkepäiviin saakka.
Kansanedustaja Ben Zyskowicz kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa (24.4.), että opiskelijaköyhyys on erillisköyhyyttä, joka johtuu omista valinnoista. Kuvaus on oikeestaan aika osuva, sillä opiskelijoita kohdellaan yhteiskunnassamme usein juuri niin. Erillisinä. Opiskelijoiden köyhyydellä tai ahdingolla ei ole oikeastaan väliä, koska tulevaisuudessa odottaa taattu työpaikka ja korkea tulotaso.
On totta, että monilla opiskelijoilla menee ihan hyvin ja alempaa tulotasoa kestää paremmin, kun on uskoa tulevaan. Kuitenkin tämä maaginen “monen opiskelijan” joukko pienenee hälyttävää vauhtia. Tällä hetkellä jo joka toinen korkeakouluopiskelija tarvitsisi apua mielenterveyden ongelmiinsa. Vai pitäisikö sanoa erillisongelmiin..?
Työelämään vuotavat ja pahimmassa tapauksessa koko loppuelämään vaikuttavat erillisköyhyys, erillisongelmat ja erillissairaudet eivät tunnu enää kovin erillisiltä, vai mitä?
Se että jokin on ohimenevää, ei tee siitä helppoa tai hyväksyttävää. Vuosia jatkuva köyhyys ja kasaantuva velka vaikuttavat kielteisesti niin tulevaisuususkoon, opinnoissa ja työssä jaksamiseen kuin myös fyysiseen terveyteen. Moni myös tulee korkeakouluun jo valmiiksi pienituloisesta taustasta, eli opiskelijaköyhyys on usealle vain jatkoa vanhasta.
Edellä mainitut ongelmat eivät myöskään katoa sillä hetkellä kun valmistuu. Valitettavasti korkeakoulutus ei enää takaa sujuvaa työelämää ja korkeaa tulotasoa Suomessa, ja korkeakoulutettujen väliset tuloerot ovat mittavia. Näin generalistialan opiskelijana ja pitkäaikaistyöttömän tohtorin lapsena olen myös aika huolissani omasta tulevaisuudestani opintojen jälkeen. Ihan perus harkkapaikoissa ja entry level -työpaikoissa voi olla yli 500 hakijaa ja tutkijana palkallisen työn saaminen on yhtä todennäköistä kuin lotossa voittaminen. On siis harhaanjohtavaa puhua opiskelijaköyhyydestä aina vain väliaikaisena köyhyytenä.
No, mites se korkeakouluun pääseminen?
Suomen koulutustasoa halutaan nostaa, mutta samaan aikaan opiskelemisen edellytyksiä heikennetään ja korkeakouluun hakeutumisesta tehdään entistä vaikeampaa.
Kävin itse lukion vajaa 10 vuotta sitten. Lukio oli monilta osin hauskaa ja mukavaa aikaa, mutta helppoa se ei ollut. Kustansin lukiokirjani ja tietokoneeni sossun tuilla, ja itse ylioppilaskokeet oli myös todella kalliita. Samaan aikaan kaverini amiksessa joutuivat ostamaan sadoilla euroilla paitsi oppikirjoja myös välineitä, kuten kokkien veitsisarjoja tai lähihoitajien työvaatteita.
Niihin aikoihin toisen asteen opiskelijajärjestöt olivat tehneet jo kauan valtavasti töitä sen eteen, että jokainen vois käydä toisen asteen ja saada itselleen ammatin tai ainakin valmiudet korkeakouluopintoihin. Suomenkaan kaltainen hyvinvointivaltio ei ollut eikä ole immuuni koulutuksen eriytymiselle tulo- ja varallisuustason mukaan, ja maksuttoman toisen asteen läpi meneminen oli aivan valtavan iso juttu koko suomalaiselle koulutusjärjestelmälle. Kunnes tuli budjettiriihi.
Sen tuloksena hallitus leikkaa ammatillisesta koulutuksesta 100 miljoonaa euroa, minkä lisäksi 18 vuotta täyttävät toisen asteen opiskelijat eivät ole enää oikeutettuja maksuttomaan koulutukseen. Siis siitäkin huolimatta, että maksuttomuus on todistetusti vähentänyt koulutuksellista eriarvoisuutta jo nyt parissa vuodessa.
Tämä kaikki vaikuttaa myös korkeakouluopintoihin hakeutumiseen. On kaikkien etu, että korkeakouluun voi hakea ja päästä taustasta riippumatta. On myös varmistettava, että koulupaikan uskaltaa ottaa vastaan ilman pelkoa siitä, että opiskelualaa ei voisi enää vaihtaa. Samalla koko työelämämme muuttuu jatkuvasti, mikä lisää tarvetta tukea elinikäistä oppimista ja alanvaihtamista myös jo työelämässä oleville tai sen ulkopuolelle joutuneille.
Tähän pulmaan auttaisi kehittää opiskelijavalintoja armollisempaan ja järkevämpään suuntaan. Kuitenkin nyt suunnitteilla oleva uusi korkeakoulujen rahoitusmalli vain lisää ensikertalaiskiintiöiden painoarvoa. Tämä ei auta korkeakouluja, hakijoita eikä opiskelijoita.
Ilman sivistystä meillä ei ole mitään
Puhuin tuossa vajaa viikko sitten Liljan patsaan lakituksessa sivistyksestä. Pelkään, että minä hetkenä hyvänsä otteemme siitä herpaantuu. Paljon on onneksi tehtävissä myös alueellisesti.
Haluankin muistuttaa Turun yliopiston kampuskaupunkeja Turkua, Raumaa ja Poria sekä Varhaa ja Satasotea, että kaavoituksella, hyvin resursoiduilla palveluilla ja koulutukseen panostamalla saadaan paljon hyvää aikaa myös paikallisesti. YTHS on opiskelijoille tärkeä palveluntarjoaja, mutta monia palveluja ei saa YTHS:ltä ja hyvinvointialueiden onkin tärkeää tehdä opiskelijaterveydenhuollon kanssa tiivistä yhteistyötä. Opiskelija-asumiseen ja -kulttuuriin sekä toisen asteen koulutukseen panostamalla kampuskaupungit voivat puolestaan taata paremmat opiskelemisen edellytykset yhä useammalle.
Lisäksi vetoan Turun yliopistoon sekä niin väistyvään kuin uuteen rehtoriin: kuulkaa opiskelijoita ja opiskelijoiden huolia. Yliopiston on tarjottava mahdollisimman matalan kynnyksen tukiverkko, joka ottaa koppia kun opiskeleminen vaikeutuu tai tulee mahdottomaksi. Valmistuvan maisterin takana on mitä useimmiten valtava määrä laadukasta ohjausta ja opetusta, ja kannustan yliopistoa pitämään rohkeasti tieteen, henkilökunnan ja opiskelijoiden puolia myös julkisessa keskustelussa.
Opiskelijavaikuttaminen on pitkälti aika epäkiitollista hommaa. Tuntuu, että nämäkin asiat on sanottu sata kertaa ja sata kertaa ne on myös ohitettu. Se saa turhauttaa ja se saa suututtaa.
Tarvitsemme turhautumisen ja suuttumuksen tunteiden rinnalle myös toivoa ja yhteisöllisyyttä. Opiskelijayhteisö onkin meidän suurin lahjamme. Ainakin itse saan todella paljon voimaa siitä, että opiskelijat ympäri maata niin korkea- kuin toiselta asteelta ovat nousse et vastustamaan hallituksen leikkauksia koulutukseen ja toimeentuloon. Kiitos siis vielä että ootte tänään täällä.
Lopuksi haluan muistuttaa, ettei ilman opiskelijoita ei ole yliopistoja. Ilman yliopistoja ei ole puolestaan vapaata tiedettä, ilman vapaata tiedettä ei ole sivistystä, eikä ilman sivistystä meillä ole yhtikäs mitään. Pidetään siis niistä kaikista kiinni